Identiteettikriisi harrastuksista
On ollut vaikea muuttua käsityöläisestä kirjoittajaksi. Ei se muutos ole hetkessä tapahtunut, mutta vaikeaa se on silti ollut.
En tietoisesti ole valinnut tätä muutosta, vaan se on tapahtunut vähitellen ja huomaamatta.
Olen ollut käsityöläinen kymmenvuotiaasta asti. Mulla on aina ollut paljon ideoita ja monta työtä yhtäaikaa kesken. Enimmäkseen olen neulonut ja virkannut.
Noin viisi vuotta sitten kirjoittaminen tuli käsitöiden rinnalle kun perustin ekan blogin. Siitä blogista en koskaan kertonut kenellekään ja se olikin sellainen kokeilupaikka, että osaisinko kirjoittaa ja kestääkö mulla kiinnostus asiaa kohtaan. Yllättäen se onkin kestänyt ja vienyt kahden viimeisen vuoden aikana kaiken tilan mun ajatuksista ja tekemisistä käsitöiltä.
Lankakaupat ja markettien lankahyllyt sai mut aina ennen fiilistelemään ja ideoimaan kaikkea uutta mitä voisin tehdä. Tein todella herkästi heräteostoksia lankoihin. Eri vuodenaikoina erilaiset värit saivat mut lankaostoksille. Tai sitten innostuin somen yhteisitä mysteerineulonnoista.
Enää en yhtään. Prismaan mennessä en edes huomaan lankahyllyä enää. Neulelehdet saa mut hetkeksi iloitsemaan siitä, että osaisin minkä tahansa neuleen sieltä toteuttaa. Mutta siihen sekin sitten jää. Iloitsemiseen osaamisesta, mutta ei ne ihanat ohjeet saa mua edes kävelemään mun lankalaatikolle katsomaan olisiko siellä jo valmiina johonkin työhön edes aloituslangat.
Oon surrut aika paljon viimeisen vuoden aikana sitä, että tämä harrastus on kadonnut mun elämästä lähes kokonaan. Mulla ei ole intoa, kiinnostusta ja päässä ei surraa ideat.
Ja saahan sitä surrakin, että jokin ennen itselle tosi tärkeä asia ei ole enää tärkeä.
Tilalle on tullut tämä kirjoittaminen. Ja ehkä se onkin ollut sellainen identiteettikriisi, muuttua käsityöläisestä kirjoittajaksi. Ihan eri maailma, eri ihmiset, eri välineet, erilainen lopputulos ja erilaiset ajatukset tässä.
Eniten erilaisuutta käsitöiden ja kirjoittamisen maailmoissa on se, että käsitöitä tein vaikka oli ihmisiä ympärillä. Perhettä tai ystäviä. Ne kulki mukana lomille, kyläpaikkoihin ja rannalle.
Ja sitten tämä kirjoittaminen on enemmän sellaista yksinäistä puuhaa. Vaikea kirjoittaa samalla kun joku puhuu vieressä. Oikeastaan mahdotonta. Vaikea kirjoittaa jos joku edes istuu vieressä ja on hiljaa.
Käsitöistä saatoin puhua tuntitolkulla siskojen ja ystävien kanssa, jotka monet ovat myös käsityöihmisiä. Ja nyt mulla ei ole, ainakaan tiedossa, ketään lähipiirissä, joka myös kirjoittaa. Mä en siis käytännössä koskaan puhu tästä. Se on ollut ja on edelleen aika kova pala. Haluaisin tän ympärille myös ihmisiä, joiden kanssa fiilistellä samalla tavoin kun käsitöiden kanssa.
Nyt en koskaan mainitse ääneen kenellekään kirjoittavani. En fiilistele sitä, kun jokin idea tulee mieleen ja sitten lauseet vain muodostuu päässä ja ne on pakko saada ylös. Joskus lauseet on hyviä ja aika monesti huonoja. Mutta silti ne on pakko kirjoittaa ylös, jotta niistä voisi sitten myöhemmin kirjoittaa jutun, jos ei heti pysty.
Minusta olisi ihanaa kun pystyisin mainita jollekin, että julkaisin juuri blogiin jutun esimerkiksi juuri tästä tekstistä, mun blogiharrastuksesta, ja kertoa vähän millainen juttu se on ja iloita siitä ääneen. Vähän samalla tavoin kun ennen fiilistelin jollekin sitä kun sain neuleen valmiiksi ja kerroin millaista lankaa käytin, mistä löysin ohjeen ja miten muokkasin sitä itselle paremmaksi.
Hämmennyin yhtenä päivänä kun mieheni yhtäkkiä muiden juttujen lomassa vaan totesi, että saisit muuten tuosta juuri nyt hyvä kuvan sun instaan tai blogiin. Hämmennyin, koska en minä ota koskaan puheeksi tätä harrastusta, vaikka usein se on mulla mielessä. Mutta mulla tuli hyvä mieli hänen ohimennen mainituista sanoista.
Käytän tähän uuteen harrastukseen valtavasti aikaa. Sieltä täältä pitkin päivää vartin tai kaksi. Joskus saan pienen päiväunien aikaan jopa pari tuntia sille yhtäjaksoista aikaa. Kaikki tekstit ei todellakaan päädy tänne, koska joko niistä ei tullutkaan hyviä tai kadotin kirjoittaessa jutun pointin ja en saanut sitä ylös tai sitten joskus pelkään liikaa. Tai ehkä pelko on liian voimakas sana, ennemminkin juttu josta kirjoitin olikin niin henkilökohtainen, etten haluakaan kenen tahansa lukevan sitä ja se jää sitten vain itselle arkistoihin päiväkirjanmerkintönä.
Uskon, että vähitellen alan puhua tästä enemmän joidenkin kanssa ja se tuo mulle sitten joskus niitä ihmisiä ympärille, jotka kirjoittavat myös.
