Ensimmäinen ilta koulussa

Maisema koulun ikkunasta Pasilan asemalle päin.

Oli se yks haaste löytää koulun penkille. Siis ihan konkreettisesti sinne koulun penkille asti.

Lähdin kotoa aamulla jo, koska kävin ensin pienen ihmisen asioilla ja sitten vaihdattamassa autoon renkaat.

Renkaiden vaihdon jälkeen ajoin auton Leppävaaraan ja siinä soittelin miehen kanssa päivän kuulumisia. Puhelu ei toiminut ja olin jo vähän huolissani, miten selviän illasta jos en voi soittaa kenellekään. Pelkään nimittäin iltaisin ihmisiä jonkin verran ja mun pitää saada puhua silloin puhelimessa miehen kanssa, kun pyörin yksin ihmisten ilmoilla.

Mua ei oikeasti huvittanut nousta autosta. Liikaa epävarmoja asioita oli edessä illan aikana. Ostanko oikean lipun, meenkö oikeaan junaan, löydänkö Pasilan isolta rautatieasemalta koululle ja koululla taas oikean luokan, joka on nelinumeroinen, joten koulun on oltava iso. Tuntien jälkeen hyppäänkö varmasti oikeaan suuntaan lähtevään junaan ja pysähtyyhän se juna just Leppävaarassa, eikä vain painele ohi. Se olisi inhottavaa, koska ilta venyisi todella pitkäksi kun pitäisi palata toisella junalla takaisin päin ja siksi, että mulla olisi vääränlainen lippu ja voisin saada isot sakot.

Nousin kuitenkin autosta rankkasateeseen. Onneksi autoon oli jäänyt joltain kesäreissulta mun sateenvarjo ja pysyin kuivana. Kävelin juna-aseman tunneliin ja yllätyin valtavasta ihmisjoukosta. Töistä ja kouluista palaaviahan ne oli. Jonotin aikani lippuautomaatille ja samalla katselin junia. Toivoin mielessäni kaikkien Helsinkiin päin menevien junien pysähtyvän myös Pasilassa. Junissa on kirjaimet, mutta mulla ei ole minkäänlaista käsitystä mitä ne tarkoittaa.

Menin U -junaan. Istuin ensimmäiseen vapaaseen penkkiin ja katsoin taululle. Huh, kyllä se pysähtyy Pasilassa. Jäin Pasilassa pois ja lähdin ihmismassan mukana kävelemään. En sen kummemmin katsellut ympärilleni ennen kun olin mennyt liukuportaita ylös.
Kaikki ihmiset oli mun mielestä tosi itsevarman näköisiä. Kulkivat ripein askelin ja määrätietoisesti johonkin ja mulla itellä taas niin epävarma fiilis. Mihin meen, mitä teen, onko tuolla vai tuolla suunnalla oikea paikka.

Kävelin massan perässä ja päädyin triplaan. Siellä aikani pyörin ja etsin ulospääsyä. Ulos kun pääsin, totesin olevani väärällä puolella rataa, tietenkin. Onneksi mulla oli ihan liikaa aikaa.

Kävelin ja tutkin ympäristöä ja paikkoja. Etsin lyhyimmän kulkureitin koululle ja löysin sen. Matka on todella lyhyt junalta. Sen kun ylittää yhden kadun, koulun ovi onkin jo siinä. Ihan mahtava juttu!

Seisoin koulun ovella hetken ennen kahvaan tarttumista. Luin ovesta 'ammattikorkeakoulu'. Seisoin siinä ja ajattelin, että nyt mä olen täällä, tällaisella ovella ja kohta astun sisään. Sisälle maailmaan, jota olen pitänyt mulle aina täysin mahdottomana. Minä menossa opiskelemaan korkeampaa tutkintoa. Minä, joka ei edelleenkään osaa enkkua. Mulla on lapsia, mulla on töitä, mulla on paljon elämää ympärillä ja nyt teen jotain, mistä en ole oikeasti edes uskaltanut koskaan haaveilla. Onko tää tosiaan totta, tämä ovi mun silmien edessä? Mahdollisuus mulle, joka avautuu nyt kun vain tartun kahvaan. Riemu pyrki pintaan sisälläni ja jokaiseen kehoni osaan. Saatoin hymyillä onnellisesti kun menin sisälle.

Koulun tiloissa etsin ensin vessan. Löysin sen heti, mutta vessassa ei ollut ovia. Kuka sellaisessa vessassa voi käydä? Äh. Palasin tuloaulaan ja istuin alas. Kirjoitin viestin miehelle, söin pähkinöitä, latasin hsl sovelluksen, että saan liput ostettua jatkossa sieltä helposti. Etsin myöskin junan kirjainten merkityksen netistä. Siinä etsiessä mietin, miksi tällaista asiaa ei lue selkeästi jossain kyltissä siellä asemalla. Tosin, voi se olla etten ole niitä kylttejä ja tauluja ihan hirveän tarkkaa katsellut. No samapa tuo. Nyt tiedän mitä ne tarkoittaa.
Ostin myöskin lipun valmiiksi. En tiedä miksi, mutta olispa yksi huolenaihe vähemmän olemassa illassa.

Hetken hengähdyttyäni nousin kysymään infosta, missä se nelinumeroinen luokka on ja mistä löytyy vessa, jossa on ovet paikoillaan. Hissillä neljänteen ja sieltä sitten vasemmalle tai oikealle, mitenhän sekin sitten oli.

Hissit olikin oudot. Ulkopuolella oli se nappulataulukko, mistä valittiin kerros mihin halusi. Hetken siinä pohdin ja painoin nelosta.
Säikähdin kun kuului englannin kielinen kuulutus siitä numerosta ja kaksi hissin ovea aukesi. Säikähdykseltäni en ymmärtänyt kuulutuksesta muuta kun numeron. No, en tiedä olisinko oikeesti ymmärtänyt siitä mitään muutakaan, jos olisin sitä oikein kuunnellut. Hissejä oli viisi. Joku mies meni toiseen avoinna olevaan hissiin ja minä menin toiseen. Hissin sisällä hämmennyin kun siellä ei ollut mitään mistä painaa se kerros. Unohdin, että olin sen ulkopuolella jo painanut.

Vilkaisin ympärilleni ja poistuin nopeasti hissistä. Kyllä täällä jossain portaatkin on ja saanpahan hyötyliikuntaa. Mietin siinä portaita noustessa, että miten voi ihminen tuntea itsensä niin urpoksi niinkin tavallisen asian edessä kun hissi. Ja kun sitähän ei kysy keneltäkään, miten ne toimii, koska se tuntuisi liian nololta. Mutta olen varma, että joka ikinen on ekalla kerralla tuollaisen hissin edessä hetken ihmeissään ennen kun hoksaa miten se toimii.

Oppitunti oli mielenkiintoinen, opettaja ihan mukava ja kurssikaveritkin vaikutti mukavilta. Katsoimme lukuisia uutiskuvia Suomesta ja maailmalta. Analysoitiin niitä ja valittiin niistä hyviä kuvia. Ja tietenkin piti käydä luokan edessä esittäytymässä ja analysoimassa tehtävää. Heti mentiin kurssilla syvään päätyyn ja se on hyvä. Opin heti ensimmäisistä minuuteista alkaen kaikenlaista. Odotan jatkolta samaa ja lisäksi itselleni myöskin itsevarmuutta olla ja puhua toisten edessä.

Tunti loppuikin odotettua aiemmin ja lähdin takaisin asemalle. Hissille päin kävellessä muistin osaamattomuuteni niiden suhteen ja menin kurssilavereiden perässä sopivasti ja katsoin, miten ne oikein toimii. Tosiaan se kerrosnappula painetaan ulkopuolella, sitten näyttöön tulee hissin kirjain, mikä hissi vie sut siihen kerrokseen mihin halusit. Hississä ei sitten enää painella nappuloita. Hiukan sekavaa ja varmasti hassuja tilanteita järjestää nämä hissit. Mutta osaanpahan niitä nyt ainakin teoriassa käyttää.

Asemalla totesin seuraavan junan tulevan näppärästi viiden minuutin kuluttua. Kaivoin lipun esiin todetakseni, että sen voimassaoloaika ei ole vielä tuohon junaan. Siinä sitten hetken mietin, että otanko 80 euron sakon riskin ja menen sillä lipulla aikaisempaan junaan, vai ostanko uuden lipun ja menetän kolme ylimääräistä euroa.

Päädyin ostamaan uuden lipun, koska en jaksanut enää yhtään stressin aihetta tälle illalle.
Astuin junaan, istuin taas ensimmäiseen vapaaseen paikkaan ja aloin selata puhelinta. Meni noin kaksi minuuttia kun selän takaa kuului, "lipun tarkastus. Ottakaa liput esiin, kiitos."

Kiitin siinä isosti itseäni ja uutta lippuani. En ääneen, vaan ihan omassa mielessäni vain. Säästyin juuri 80 euron sakolta ja julkiselta häpeältä.

Junassa oli mukavasti väkeä ja se mun illan pahin pelko helpotti. En kohdannut epämääräisen näköisiä ihmisiä ja en joutunut olemaan missään yksin.

Kun pääsin omaan autoon istumaan, huokaisin syvään. Mä onnistuin ja mä selvisin, vaikka oli niin monta outoa jännityksen aihetta illassa. Ihan mahtava fiilis! Sellainen, että mä selviän mistä vaan ja pystyn mihin vaan. Tästä syksyn opiskelusta tulee kivaa!