Ruuhkavuodet ohi

Vähitellen viimeisten parin vuoden aikana meillä vanhemmilla on alkanut olla helpommin enemmän aikaa meille itsellemme. On joutunut ihan opettelemaan ajattelemaan itseä ja sitä mitä mä oikein haluankaan. Aiemmin kun sitä aikaa ei itselle paljon ollut, sen itsensä helposti unohti. Mutta nyt yhtäkkiä sitä aikaa on ja välillä tosi paljonkin, on ihan ihmeissään että mitä nyt. On hiljaista, on tyhjää ja kuulen omat ajatukset täällä kotonakin, eikä tarvitse lähteä lenkille ovesta, jotta kuulisin ne.

Ensin tuli tietysti syyllisyys. Saanko nauttia tästä helpommasta arjesta oikeesti vaikka niin monet meidän ystävät ja perheet kipuilee ruuhkavuosien keskellä. Onko mulla oikeutta nauttia? Tietysti on, mutta sitäkin piti ensin kelailla.

Rakastan pieniä ihmisiä ja oon surrut vuosikausia sitä, ettei saatu enempää lapsia. On ollut hidasta päästää tästä surusta irti ja alkaa nauttia siitä, ettei saatu enempää lapsia. Kääntää siis tunteet ja kelkka mielessä aivan toiseen laitaan.
Nyt alan olla lähempänä sitä nautinnon tunnetta kun surua.

Nautin kun voin lukea koko päivän kirjaa sängyssä ja sanoa vaan lapsille, että syökää mitä löydätte ja ne saattaa sitten itse tehdä ruuan koko perheelle. Nautin, kun voin puolison kanssa aamulla lähteä pyöräilemään ja sitten jossain kohtaa lenkkiä tajuaa, että niin, me tosiaan lähdettiin ja ei kerrottu sitä kenellekään, kukaan ei huomannut ja kukaan ei kaipaa perään. Ihanaa ja niin vapauttavaa!

Sitten nautin kun pieni vieraileva ihminen virnistää minulle onnesta kun näkee juuri minut. Hän rakastaa ja minä rakastan takaisin.
Itkettää kun on aika päästää hänestä irti. Sitten tartun omiin juttuihin taas ja nautin kun kukaan ei tarvitse juuri sillä hetkellä minua.

Mä nautin niin suuresti kun omat lapset on isoja ja niiden kanssa voi tehdä yhdessä kaikenlaista, voidaan helposti olla erossa toisistamme, voidaan jutella, voidaan pyöräillä yhdessä pitkiä matkoja, voidaan nukkua eri aikoihin, voidaan tosiaan nukkua läpi yön, voidaan tehdä kotitöitä yhdessä, voidaan leipoa ja laittaa ruokaa yksin tai yhdessä. Voidaan niin paljon monenlaista ilman, että se vie kaikki mehut minusta. Voidaan, mutta ei ole pakko. Viime aikoina ollaan tehty tosi vähän yhdessä. Tästäkin voisi potea syyllisyyttä, mutta en nyt just jaksa.

Tosin sitten on se henkinen jaksaminen. Ajoittain isoilla lapsilla on yhtä aikaa niin paljon isoja asioita elämässä, että on vaikea ammentaa itsestä jokaiselle hyvää keskustelua, toivoa tulevaan, eteenpäin vievää ajattelua ja aikaa surra ja itkeä yhdessä elämän kovuutta ja epäreiluutta. Välillä se epäreiluus ja kovuus tulee niin vahvasti meidän perheeseen, että happi meinaa loppua. Mutta onneksi aina tulee helpompia jaksoja. Kuten tämä kesä. Ollaan vaan oltu ja menty vailla suurempia kriisejä.

Tämä kesä on ollut suorastaan kummallinen. Me ei olla tehty mitään koko perheenä. Siis sellaisia perinteisiä perheiden kesäjuttuja. Ei ole ollut koko perheen rantapäiviä. (No ei edes pienen porukan, kun eipä niitä helteitä paljon näkynyt. Onneksi ei näkynyt, koska en tykkää niistä.) Ei olla reissattu mihinkään. Se ainut suunniteltu reissu juhannuksen jälkeen peruuntui. Ollaan käyty paikoissa, missä me kesäisin usein käydään, mutta ei meillä ole kaikki lähteneet mukaan niihinkään. Luonnollista, mutta tuntuu niin oudolta näin vuosien jälkeen.

Ruuhkavuodet alkaa todella olla ohi. Alan vähitellen ymmärtämään tämän. Vuosia lasten tahtiin elämistä on kertynyt reilu seitsemäntoista, joten ei se ihme ole, että vaikea kliksauttaa omaa ajatusmaailmaa vähemmän hektiseksi.

Nyt mulla on aikaa kuulostella itseä, miltä mikäkin asia minusta tuntuu ja mitkä asiat on niitä mun omia. Tuntuu mukavalta!