Ilman töitä

Oon ollut ilman vauvaa muutaman viikon. Se on tehnyt hyvää, koska oon saanut nukkua hyvät yöunet ja oon voinut tehdä kaikkea sellaista, mitä vauvan kanssa ei voi tehdä.

Olen yllättynyt siitä, miten nopeasti se vauvakaipuu kuitenkin tulee. Ei jonkun tietyn vauvan, vaikka heitäkin on ikävä aina välillä, vaan sellainen pelkkä vauvan kaipuu. Kaipaan kääröä syliin, pysähtymistä pienen hoitohetkiin, kiirettömämpää lähtemistä ja sitä vauvan tuomaan iloa ja onnea jokaiselle meidän perheessä.

Sellainen kokonaisvaltainen onnen tunne kehossa ja mielessä, kun pitää nukkuvaa tai puoliunessa olevaa vauvaa vatsallaan oman rinnan päällä. Se on se parhain asia vauvoissa. Sitten on paljon muitakin ihania juttuja heissä, mutta en mene nyt niihin, koska minun piti kirjoittaa näistä hiljaisista viikoista.

Oon urheillut aika paljon. Useamman kerran viikossa olen joko juossut tai sitten käynyt kävelyllä ystävän tai puolison kanssa. Urheilusta tulee todella hyvä olo! Kaikkihan sitä toitottaa jatkuvasti, mutta en oikein ole uskonut sitä ennen, kuin nyt oman kokemuksen kautta.

Kävin vihdoin auttamassa mun vanhempia heidän eräässä projektissa. Siellä ollessa löysin edesmenneen äitini tekemän taulun. Toin sen omaan kotiin ja laitoin eteisen seinälle. Siitä tuli heti hyvin tärkeä ja nyt näen sen ensimmäisenä aina kun tulen kotiin tai kun lähden kotoa johonkin.

Lasten syyslomalla kävimme lasten kanssa hoitamassa heidän serkkuvauvaa, jotta äitinsä pääsi päiväunille. Oli ihana viettää vauvan kanssa kunnolla aikaa. Aiemmin se ei ole ollut mahdollista kun mulla on ollut itsellä pienokainen sylissä. Sen jälkeen me mentiin kiipeilemään. Minä en kyllä kiipeillyt vaan hoidin vähän lisää vauvaa ja seurasin vierestä kun mun lapset kiipeili ja mun sisko (vauvan äiti) opasti heitä. Tämä oli täydellinen järjestely. Kaikki sai tehdä sitä mistä tykkäsi.

Äidin tekemä taulu.

Sitten remppasin miehen kanssa vauvahuoneen. Listat toki puuttuu edelleen, koska muualtakin talosta niitä puuttuu, ja kaikenlainen sisustusjuttu on vielä ostoslistalla. Yövalo, kattolamppu ja nojatuoli nyt ainakin on pakollisia. Vaikea vaan mennä ostamaan niitä, kun huone ei ole juuri nyt käytössä ja mulla ei ole vauvaa.

Olen vielä siinä keikkalaisen moodissa, ja mieli ei tiedä ja ymmärrä sitä, että tarvitsen ne minä hetkenä hyvänsä. Ja jos jokin ei ole mun mielen mielestä tarpeellinen, mun on tosi tosi vaikea ostaa sitä.

Sitten kun vauva tulee ja en ole hankkinut nojatuolia tai yövaloa, mun on vaikea toimia öisin. Syöttää vauvaa ja ylipäänsä edes löytää se vauva sieltä pimeydestä. (Saan tietenkin kelloon ja kännykkään valon, että kykenen toimimaan niin kuin tähänkin asti, mutta ne on vaan aika epäkäytännölliset valot yöaikaan.)

Viime viikolla alkoi opiskelussa uusi kurssi ja olen siitä superinnoissani! En tiennyt, että voisin innostua kieliopista ja kaikesta muusta, mikä liittyy kielenhuoltoon. Odotan paljon keskustelua esimerkiksi siitä, miksi kieli muuttuu jatkuvasti ja miksi se on hyvä asia. Tai siitä, miten eri konteksteissa voidaan kirjoittaa ja puhua erilaista suomenkieltä. Mielenkiintoista!

Kerroin aiemmin, että kirjoittaminen on vienyt paikan mun käsityöharrastukselta. Se ei haittaa yhtään, mutta oon yrittänyt silti pienesti hivuttaa käsitöitä takaisin mun arkeen. Niiden tekeminen rentouttaa mua tosi paljon vaikka en innostuisikaan niistä samalla tavalla kun kirjoittamisesta innostun. Käsitöillä saan aivot narikkaan ja sitten samalla saan jotain ilahduttavaa aikaiseksi vaikken sitä ajattele.
Nyt olen neulonut mun miehen tilaamaan villapaitaa. Se on ollut keskeneräisenä jo pari vuotta. Sen aion saada valmiiksi ensin, sitten tartun keskeneräisiin villasukkiin, jotka yksi lapsista on halunnut jo pitkään.

Näiden kahden jälkeen, jos neulominen edelleen innostaa, teen itselleni villapaidan. Islantilaisvillapaidat on tosi kauniita, mutta kun niitä on jokatoisella, en halua sellaista enää itselleni. Teen jonkinlaisen muun kuviollisen.
Tässä voi hyvin käydä niin, etten neulo itselleni mitään. Monesti mun neulontainnostus loppuu helmikuussa ja nyt ollaan kuitenkin jo kohta marraskuussa.
Onneksi tämäkin on niitä asioita, millä ei ole väliä teenkö vai enkö tee.

Sellaista.