Miten vauvasta voi luopua

Eniten minulta kysytään kasvokkain sitä, miten niistä vauvoista voi ikinä luopua.

Ensin helppo vastaus. Helposti, koska ei mulla ole muutakaan vaihtoehtoa. En voi pitää meille tulevaa vauvaa, vaikka haluaisin. Päätös ei ole minun.

Kysyjä ei kuitenkaan todennäköisesti tarkoita tuota, vaan ehkä ennemminkin tunteita. Miltä se luopuminen tuntuu, ja miten sen tunteen kanssa pystyy elämään.

(Puhun vauvoista, vaikka ne vauvat voivat hyvin olla jo taaperoita. Ikähaarukka minulla on 0-2v, koska tässä työssä ja meidän alueella vauvapaikan määritelmä on tuo.)

Pyrin olla tukahduttamatta mitään tunteita.

Luopuminen on tiedossa aivan vauvan tulon alusta asti, se ei tule koskaan yllätyksenä. Tämä on varmasti suurin syy siihen, että vauvasta on helppo luopua. Kiinnyn vauvoihin muutamassa viikossa, mutta se kiintyminen ei tunnu ihan samalta kuin omiin lapsiin kiintyminen tai voisin kuvitella, että pitkäaikaisesti sijoitettuihin lapsiin kiintyminen.
En pidättele millään tavalla kiintymyksen ja rakkauden tulemista lasta kohtaan. Voi olla, ettei sitä edes voi pidätellä, en tiedä. Vauvat on niin iholla koko vuorokauden, etten voi heihin mitenkään pitää etäisyyttä.

Tiedän vauvan lähtöpäivän meiltä yleensä viikkoa kahta etukäteen. Joskus on nopeampiakin lähtöjä, mutta yleensä se päivä on hyvissä ajoin tiedossa. Ja kun se on tiedossa, mieli alkaa hiljalleen prosessoida vielä konkreettisemmin luopumista.

Puhun tunteista ääneen kotona puolisolle, ja joskus omille lapsillekin, ystäville ja sosiaaliohjaajille. Kerron rehellisesti miltä tuntuu milloinkin koko sijoituksen ajan. En häpeile enää itkua, ärtymyksen tai väsymyksen tuomia tunteita. Itken kun itkettää, vaikka ympärillä olisi useita ihmisiä.
Annan vauvalle hellyyttä ja rakkautta niin paljon kun tuntuu siltä. Sanon ääneen kuinka ihana ja rakas hän on.

Tunnen ne kaikki tunteet, mitä tulee. Sanoitan ne ääneen ja en yritä pidätellä itkua, naurua, rakkautta tai ärtymystä. Ja se, että mä annan kaikkien tunteiden tulla, on uskoakseni se juttu, miten pystyn niistä vauvoista luopumaan. Ne tunteet ei jää mun sisälle kaihertamaan ja vaivaamaan.

Tunne tulee ja sitten se menee pois. Ilot, surut ja kaikki siltä väliltä.

Luopumishetkellä näytän surun, ikävän ja kaipauksen. Pidän vauvaa viimeistä kertaa sylissä, painan posken hänen poskea vasten ja kuiskaan hänelle hänen olevan rakas. Rutistan vielä kerran ja sitten ojennan hänet pois usein kyyneleet silmissä. Kyyneleet kertoo lapsen vastaanottajalle, kuka hän ikinä onkaan, että rakastin lasta sen aikaa kun hän oli minulla. Uskon sen olevan tärkeä tieto myös sille toiselle, on se sitten vauvan oma vanhempi tai uusi sijaisvanhempi. Lasta on rakastettu ja se itsessään on arvokasta ja merkittävää.

Itken autossa matkalla kotiin tai kun vilkutan ikkunasta viimeisen kerran ja sitten se on siinä. Kotona otan pinnasängystä lakanat pyykkiin, siivoilen vauvan lelut kaappiin ja laitan tuttipullot kiehumaan seuraavaa vauvaa varten. Tällainen konkreettinen tekeminen on minulle myös siirtymävaihe uuteen arkeen.

Ja kun olen tehnyt nämä, huokaan kaipauksesta ja sitten toisaalta taas myös ilosta. Teen jotain itselle mukavaa tekemistä, mitä en ole vauvan kanssa voinut tehdä ja alan odottamaan uutta puhelua.