Koiran omistaminen

Olen vahvasti positiivisen puolen etsimisen kannalla hankalastakin asiasta, koska sellainen lisää omaa tyytyväisyyttä ja onnellisuutta.
Mulla on yksi asia arjessa, josta jatkuvasti valitan ja kiukuttelen. Tiedostan joka kerta valittaessani, että ei siitä ole mitään hyötyä. Se ei poistu mun elämästä, olen mä kuinka raivona tahansa tai kuinka pahasti kyllästynyt siihen ja sen tuomiin juttuihin.
Nimittäin meidän koira.

Yritän muuttaa ajatteluatapaani ja suhatutumistani siihen, koska mun huonosta tuulesta kärsii toisinaan oikeesti koko perhe.
Mutta ensin valitan oikein kunnolla, jotta saan sen kaiken kuonan kerralla ulos ja sitten sanon siitä jotain positiivista.

Aika söpö se oli pentuna.

Oikeesti, mulla lähtee järki syksyisin ja keväisin kun koiralla vaihtuu talvi- tai kesäturkki. Se karvan määrä on järjetön sisällä. Sohva on aina karvoissa, huoneiden nurkat täyttyy karvoista ja sitten se aina sisälle tullessaan oikein kunnolla ravistelee itseään niin, että karvat pöllyää. Miksi se ei ravistele ulkona?
Karvoihin liittyy myös häpeä. Mua hävettää kun meillä on koiran karvoja. Ja se on aivan sama kuinka paljon imuroi, niitä on aina. Sitten tulee kylään joku ystävä, jolla on ryömivä vauva ja sitten sillä vauvalla on tummat vaatteet. Voit kuvitella, minkä näköiset ne tummat vaatteet on kun meillä sattuu olemaan vaalea koira. Hävettää ihan hirveästi, vaikka ystävät tasan tietää, että sellasta se meillä on ja silti he aina vaan tulevat meille. Ihme juttu.

Pahinta meidän koirassa on se, että se ryöstää ruokaa aina kun silmä välttää. Koira on kohtuullisen pieni, mutta se on hyvä hyppimään. Se saa korkealta keittiön pöydältä napattua ruokaa kun se oikein ottaa vauhtia ja loikkaa ja nappaa hampailla kiinni. Taitava, mutta ai että se suututtaa kun hyvää ruokaa menee hukkaan.

Meidän perhe tietää, että mä haluan olla aamulla rauhassa. Koirakin vissiin tietää sen, koska se on ihan hiljaa aamuisin. Paitsi sitten kun kaikki muut perheessä on lähtenyt töihin ja kouluun, sekin haluaa ulos. Miksi se vasta silloin haluaa ulos kun kukaan muu ei ole sitä enää käyttämässä kun minä? Ärsyttävää! Mä joudun laittamaan kengät, ottaa happihyppelyn ja käyttämään tyhjän talon hiljaista aikaani muutaman minuutin koiran ulkoiluttamiseen. Lenkille en sentään lähde sen kanssa aamulla.

Voisi kuvitella, että koira toisi turvaa kotiin ja pimeille iltalenkeille. Mutta mulla sen vaikutus on päinvastainen. Jos koira alkaa sisällä yhtäkkiä haukkua aivan valtavasti, tai lenkillä nuuhkii ja tuijottaa johonkin pimeyteen ja itse ei näe mitään, se hyppäyttää mun sydämen kurkkuun ja pienen paniikin pintaan. Jotain siellä on ja tietty jotain kamalaa ja mä en näe sitä. Inhottavaa ja pelottavaa!

Meillä oli ehkä viisi minuuttia koiran tultua taloon roskis vessassa. Sitten sitä ei enää ole ollut eikä tule. Mikään ei ole niin ällöä kun se, että koira hakee vessan roskiksesta menkkaroskia, roudaa ne kiireellä tietenkin olkkarin sohvalle ja alkaa repiä sitä punaista mönttiä riekaleiksi ja sitten kun raivostut sille, se vaan lähtee karkuun. Matkalla sitä märkää roskaa lentelee ympäri kämppää, kunnes saat koiran kiinni ja otettua siltä ne loput roskat pois. Sitten siivoat sitä silppua ja peset pesuaineella lattioita, sohvaa ja mattoa ja toteat, että juu, keittiön roskis on ihan hyvä myös niille menkkaroskille. Sori vaan vieraat kun joudutte tekin niitä sinne asti viedä.

No, vessan roskia ei ole tarvinnut toista kertaa siivota, mutta nuorison huoneiden roskia kyllä. Todella, todella usein koira käy tonkimassa ja levittämässä niitä. Roskiksessa on aina joku tyhjä karkkipussi, suklaapatukan kuori, tai muu houkuttelevasti tuoksuva roska. Jos jättää roskikseen edes yhden pienen karkkipaperin, koira levittää koko roskiksen. Tämä tuskin tulee muuttumaan ennen kun lapset ovat muuttaneet kotoa tai koiraa ei enää ole.

Lenkeistä vielä. Meidän koira vetää aika paljon. Se on rasittavaa, mutta siitä ei saisi valittaa, koska se on osittain ihan oma vika. Ei olla opetettu kunnolla, mutta on se myös rotujuttukin. Samapa tuo mikä se syy on, mutta rasittavaa se on silti. Ja sitten lenkille viemisessä mulla on aina pelko takaraivossa muista koirista. Täällä on monilla tapana pitää koiria vapaana ja se on pelottavaa. Yhden kerran yksi koira melkein söi elävältä meidän koiran, ennen kun kaksi raavasta miestä sai revittyä sen irti siitä. Sen jälkeen olen pelännyt kaikkia vapaana olevia "ei tää tee kenellekään mitään" -koiria ja niitä, joiden omistajat ei puhu. Ehkä erityisesti just niitä.

Pentuvaihe oli kamalin, mutta en aio kertoa siitä muuta kun yhden kummallisen jutun. Meidän perheessä eteinen on aina täynnä levällään olevia kenkiä. Jostain syystä koira valikoi vain minun kengät, joihin se kakkasi. Ja se muuten tähtäsi hyvin, tavara meni vain kengän sisälle. Tällaisen ymmärtäisi, jos se olisi tehnyt sen kerran, mutta se teki sen viisi (5!) kertaa. Ja aina vain minun kenkään, vaikka eteisessä oli vaihtoehtona viiden muunkin ihmisen kengät.

(Olen ehdottanut koiran myyntiä, koska se rassaa (minun) hermoja niin usein, mutta se ei ole muutamalle perheenjäsenelle vaihtoehto, niin yritän unohtaa itsekin sen vaihtoehdon.)

No niin, ehkä ne ärsyttävät ja rasittavat on nyt kaikki sanottu. Siirryn positiivisiin.
Hmmm.. mitähän niitä oli? Lapset tykkää tosi paljon siitä, tai ainakin osa lapsista. Ja onhan sekin tietty positiivista, että mullekin tulee niitä pakollisia happihyppelyitä, kun koira tahtoo pihalle.
Ja kyllä se joskus meitä huvittaa tosi paljon ilmeillään ja eleillään. Esimerkiksi se, kun se ei muka kuule käskyä illalla siihen huoneeseen missä se nukkuu yöt. Se vaan pötköttää jossain nurkassa pää etutassujen varassa, silmät liikkuu ja häntä vähän heiluu. Sitten jos vähän aikaa odottaa, se tulee kurkistamaan nurkan takaa, joko se ihminen unohti sen käskyn. Ja sitten jos se huomaa, ettei ole unohtanut, se luikkii äkkiä takaisin piiloon. Hassu se on!
Sekin koirassa on ihanaa kun se saattaa tulla vähän murheellisen ihmisen luokse ja nojautuu ihmistä vasten. Ihan kuin se lohduttaisi ja kyllähän sellainen lohduttaa.

Sekin hyvä siinä on, ettei se koskaan valita ja se on aina iloinen kun se näkee jonkun meidän perheestä.
Ja ainiin se oikeesti arkea helpottava asia koirassa. Se syö kaiken ruuan lattialta. Meillä kun on usein sormiruokailijoita joko itsellä lainassa tai sitten ystävien lapsia. Se kamala sotku mikä lapsilta saattaa syntyä pöydän alle, se häviää hetkessä koiran suuhun. Näppärää!

Mitäs vielä voisi keksiä? Kumman pitkä tuli tuosta valitusosuudesta, mutta tästä niin lyhyt. Täytyy vielä harjoitella tätä positiivista näkemistä koirassa.

Ps. Tämä teksti on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, vaikka täysin totta onkin.