Miten meistä tuli vastaanottoperhe?

Kaksi vuotta olimme täysin varmoja pitkäaikaisesti sijoitetusta lapsesta.

Odotimme ja odotimme pientä uutta ihmistä saapuvaksi. Halusimme isomman perheen, halusimme minun jäävän kotiin, halusimme auttaa pieniä apua tarvitsevia lapsia, halusimme kiireettömämmän arjen ja myös vakaampia tuloja minulle. Halusimme niin monenlaista yli kaksi vuotta.

Siitä, kun me täytimme pride-koulutukseen vaadittavat lomakkeet, on kohta kolme vuotta. Opimme ja opiskelimme, mitä se sijaisvanhemmuus voisi olla ja olisko se meidän juttu. Olisimme halunneet aloittaa vastaanottoperheenä kokeilumielessä, mutta se ei ollut mahdollista, koska asuimme liian kaukana siitä alueesta, mistä lapset tulisivat meille. Päätimme alkaa odottamaan pitkäaikaista lasta.

Odottaminen oli vaikeaa. Vuoden ajan, lähes jokainen arkipäivä kello kahdeksan ja seitsemäntoista välisen ajan odotin puhelua ja aina kun puhelin soi, toivoin sen olevan siltä tietyltä henkilöltä, jonka tiesin soittavan sen odotetun puhelun. Kun puhelua ei kuulunut, miksi kysymykset pyörivät jatkuvasti mielessä. Miksi meille ei tule ketään, miksi just meidän pitää odottaa näin kauan, miksi ei vaan tapahdu mitään. Kunnes sitten yhtenä päivänä se puhelin vihdoin soi.

Oli kesäloma ja sillä hetkellä en yhtään odottanut puhelua, koska oletin kaikkien olevan lomalla. Se olikin hätätapaus. Kaikki vastaanottoperheet olivat joko täynnä tai lomalla. Pienelle ihmiselle ei ollut paikkaa, voisinko minä tämän yhden lyhytaikaisen ottaa. Otin tietenkin. Täältä tarkemmin siitä puhelusta ja tunteiden kirjosta sillä hetkellä.

Alku oli rankkaa, vaikka pieni ihminen oli helppo hoidettava, koska kaikki oli niin uutta. Kaikki palaverit, tapaamiset, sossujen ja ohjaajien kanssa tehtävä yhteistyö ja vanhempien kanssa yhteydenpito. Uutta, outoa ja opeteltavaa sanoissa, äänensävyissä ja virallisessa raportoinnissa.

Sitten pieni lähti pois ja palasin keikkatöihin ja odottamaan pitkäaikaista ajatuksena se, ettei meistä ikinä tule kyllä vastaanottoperhettä. Liian hektistä hommaa ja ei paljon helpota sitä arkea siellä kotona, kun minun piti niin paljon olla liikenteessä pienen kanssa. Sitten otin seuraavan pienen ihmisen meille joksikin aikaa. Ja sitten taas seuraavan ja yhden lomituksenkin hoidin.

Vielä kolmannen pienen kohdalla olin täysin varma, ettei meistä tule koskaan vastaanottoperhettä. En jaksaisi opetella jatkuvasti uuden pienen ihmisen tapoja, äänien ja eleiden merkityksiä ja jatkuvaa öisiä heräilyjä. Ei, se ei ole meidän juttu.

Tämä kesä on ollut erilainen kun ennen. Oikeastaan viime kevät jo. Meidän perhe on muuttunut tosi paljon, koska lapset kasvaa jatkuvasti. Perheessä on tapahtunut asioita, joita en voi julkisesti avata, mutta jotka ovat olleet isoimmassa roolissa päätöksessä, ettei me enää odoteta pitkäaikaista lasta meille.

Sittenkin ryhdyimme vastaanottoperheeksi

Ensimmäisen kerran pohdin tätä asiaa viime talvena, kun hyvinvointialueet astuivat voimaan. Se tarkoitti käytännössä myös meidän kunnan ja sen toisen kunnan, mistä lapset meille olivat tulleet, yhdistymistä tämän lastensuojelunkin osalta. Ainakin jollakin tapaa. Pohdin asiaa kaksi sekuntia ja totesin, että ei.

Sitten kun neljäs pieni ihminen saapui meille, olin vielä varmempi. Ei vastaanottoperheeksi, koska alku oli rankka. Näin jälkeen päin ajateltuna, rankkaan aikaan vaikutti monet muutkin asiat kuin minun työ pienen kanssa. Perheenjäsenten asiat, talousasiat, muiden läheisten asiat ja epävarmuus monista jutuista.

Keväällä pomo kysyi, tehdäänkö sopimus minulle ja alkaisin vastaanottoperheeksi ja samalla voisin edelleen odottaa sitä pitkäaikaista lasta. Tällä tavalla ei yleensä toimita, vaan pitää olla jompikumpi vaihtoehto. Luulen heidän ehdottaneen minulle tätä siksi, koska olin odottanut jo kaksi vuotta pitkäaikaista, olin vuoden verran tehnyt osittain vastaanottoperhetyötä ja lisäksi hyvinvointialueen tulemisen myötä he tarvitsivat meidän alueelta perheitä tähän työhön. Vastasin ei, katsotaan kesän jälkeen mikä tilanne on meidän perheessä.

Pitkin kesää puhuin miehelleni entä jos sittenkin, monien eri asioiden yhteydessä. Pohdin asiaa muutaman ystävän kanssa, joiden tiesin ymmärtävän mun haparoivia ajatuksenjuoksuja. Kesällä mun vapaapäivinä kävimme kahdestaan pyöräilemässä, metsäkävelyillä, ystävillä kylässä, syömässä ravintolassa ja ajelemassa autolla tai prätkällä kahdestaan. Noin vain poistuimme kotoa ilman lastenhoitajan hankkimista, ilman, että aina muistimme kertoa meidän teineille missä me ollaan ja kuinka kauan.

Yhtäkkiä olimmekin me kaksi. Vain me kaksi. Pidin siitä niin paljon, että aloin tosissani miettiä, että entä jos sittenkään ei aloiteta alusta ruuhkavuosia pienten lasten kanssa. Seitsemäntoista vuotta takana lasten ehdoilla menemistä ja nyt olisi mahdollisuus tehdä asioita jossain määrin omilla ehdoilla.

Päätös ei ollut helppo. Mietimme perheen tilannetta, joka oli muuttunut niin paljon kevään ja kesän aikana. Mietimme mun uusia haaveita töiden ja ammatin suhteen tulevaisuudessa. Mietimme käytännön asioita; huonejakoja talossa, palkkaa, arkisia menoja ja kuskauksia, vapaapäiviä, miehen tulevaisuuden työkuvioita, lomia, yövalvomisia, työyhteisöä, ja työn lopettamisen mahdollisuutta. Päätökseen liittyi niin paljon asioita, joihin se vaikutti. Suurin syy oli kuitenkin ne jutut perheessä, joita en voi kertoa.

Elokuun lopulla soitin pomolle. Kuule, ota pois meidät siltä pitkäaikaista odottavien listalta ja jos tarjous on voimassa vielä, tehdään sopimus meille tästä vastaanottoperhetyöstä. Puhelu jännitti. Halusin hänen ymmärtävän päätöksen taustalla olevat asiat. Harvassa työssä pomolle kerrotaan perheen asioita tai työn lopettamiseen tai aloittamiseen liittyviä asioita kovin paljoa, mutta tämä työ onkin poikkeus monella muullakin tavalla. Lisäksi pomo on jo hyvin tarkkaan tietoinen kaikista jutuista meidän perheessä, tavannut koko perheen useamman kerran, keskustellut lasten kanssa ja tutustunut heihin.

Kaikki tuntuu nyt oikealta juuri meille

Rakastan sylitellä ja hoitaa pieniä lapsia. En rakasta valvoa öisin, mutta sellaiseenkin näköjään voi osittain tottua ilman hormooneja. Nautin omasta ajasta koulun penkillä, kirjoittamisesta tänne blogiin rauhassa, kahdenkeskisestä ajasta puolison kanssa ja isojen lasten kanssa tekemisestä. Rakastan kun pieni ihminen rentoutuu syliin ja tuhisee siinä untaan. Tykkään tosi paljon sossujen ja ohjaajien kanssa työskentelystä.

Tässä työssä voin saada nämä kaikki.