Tammikuu

Oon jatkanut opiskelua. Tällä kertaa viestinnän ja markkinoinnin parissa.

Tammikuu on ollut erityisen tahmea. Paljon lumihommia ja liian vähän unta. Aivot tuntuu vähän mähmäisiltä ja en tiedä muistanko oikein mitään koko kuukaudesta, mutta kokeilen.

On ollut kuitenkin kivojakin juttuja.
Mun isä jäi eläkkeelle syksyllä. Nyt tammikuussa hän on käynyt meillä aamu- ja päiväkahvilla jo kolme tai neljä kertaa. Se on ollut ihanaa, koska harvoin isossa perheessä saa jutella ihan kahdestaan.

Pidin pari päivää vapaata töistä ja käytiin miehen kanssa kahdestaan syömässä. Teki erittäin hyvää istua rauhassa toista vastapäätä ja jutella ilman keskeytyksiä ja ympärillä olevia tekemistä vaativia kodin töitä.
Tän työn varjopuolia on kyllä se, että vauva- ja pikkulapsiaika ei lopu koskaan, taukoja toki tulee, ja kahdenkeskistä aikaa on tosi vähän.
Me oltiin jo ehditty tottua omien isojen lasten kanssa siihen, että kahdestaan voidaan olla just niin paljon kun halutaan ja tarvitaan.
Tiedostettiin kyllä tämä muutos mun töiden vuoksi, mutta ei se tottuminen ole ollut siltikään helppoa.
Tähän haluaisin keksiä jonkin ratkaisun, koska huomaan tän asian olevan mulle tosi iso juttu.

Oon lukenut useamman kirjan, joista kaksi on jäänyt mieleen. Heidi Swainin Joulun ihmemaa. Se oli sellainen kevyt romaani, johon oli helppo uppoutua ja se vei kaiken väsymysajattelun pois mielestä.
Toinen kirja oli Marie Kondon Konmari. Se kymmenen vuotta sitten ilmestynyt ja silloin paljon esillä ollut kirja. En lukenut sitä silloin, mutta nyt halusin lukea, koska oon karsinut niin paljon tavaraa meiltä pois ja halusin kokeilla karsinko vielä lisää kun luen sen.
No, en kovin paljon. Muutamia yksittäisiä juttuja vaan ja nyt en edes muista mitä ne oli.

Oon nähnyt ystäviä ja siskoja, mutta aivan liian vähän. Mun mieli kaipaa ihan kauhean paljon nyt rentoa jutustelua heidän kanssa. Helmikuussa yritän itse olla aktiivinen ja lähteä kotoa tapaamaan heitä, vaikka väsyttäisi. Jutustelusta saa kuitenkin niin paljon enemmän energiaa kun pelkästä kotona möhnöttämisestä.

Rakastan auringonnousuja. Tykkään niistä enemmän kuin laskuista.

Tytöt muutti samaan huoneeseen taas asumaan. Heistä on tullut jo niin isoja ja hyviä kavereita keskenään, että se oli heistä kiva ajatus kun ehdotin. Ehdotus lähti itsellä siitä kun toinen meni useampana yönä toisen huoneeseen huvinpäiten nukkumaan.
Tarkennan vielä, että he on tulleet aina hyvin toimeen keskenään, mutta siinä vaiheessa kun toinen on jo teini ja toinen ei, mielenkiinnon kohteet ja ihan jo unirytmitkin on niin erilaiset, että samassa huoneessa asuminen ei ole niin mielekästä. Mutta nyt he on molemmat kasvaneet isoiksi.

Ja muuton myötä meidän vaatehuonevarasto, joka on palvellut yhden makkarina vuosia, palautui takaisin varastoksi. Tästä nautin! On niin kiva kun makkareista saa kaiken ylimääräisen pois sänkyjen alta ja kaappien päältä jne.

Ilmoitin nuorimmaiseni yläkouluun. Tuntuu hurjalta tajuta, että meidän perheen 11 vuotinen taival alakoulussa on tän kevään jälkeen ohi. Ja kolmen vuoden jälkeen peruskoulut on taputeltu. No, en ajattele ihan vielä sitä.

Teen aina kaksi litraa sämpylätaikinaa, koska minusta se tulee samalla vaivalla kun puoli litraa.

Ylpeyden aihe

Olen aina jännittänyt muiden edessä puhumista niin paljon, että usein olen paennut paikalta kun on pitänyt vaikka vaan sanoa oma nimi. Tai vähintään kädet ja jalat on tärisseet ja maha on ollut kipeä ja on ollut todella paha olo. Pelkästään jo siitä oman nimen sanomisesta.

Sitten muutama vuosi sitten siskoni meni naimisiin ja minä päädyin jostain syystä mun sisaruksista olemaan se, joka sanoo häissä meidän perheen ohjelmassa ensimmäiset lauseet. Jännitin sitä, mutta en kovin paljon. Häissä oli niin rento tunnelma ja siellä oli vain sellaisia ihmisiä, jotka ei olleet koskaan sanoneet mulle mitään kritisoivaa.
Puhuin ehkä viisi tai kuusi lyhyttä lausetta. En paljon, mutta sen verran, että jouduin miettimään hengitystä, taukoja ja äänen voimakkuutta. (Tyttäreni opasti mua etukäteen näissä. Hänellä oli jo tuolloin kokemusta useista puheiden pitämisestä vaikka ikää oli vasta kymmenisen vuotta.)

Puhumisen jälkeen mulla oli niin voittaja fiilis. Mä olin selvinnyt yhdestä pahimmasta pelostani, se meni ihan hyvin ja jälkeen päin huomasin jopa pitäneeni siitä puhumisesta ihan hiukkasen. Häiden jälkeen päätin päästä kokonaan eroon tästä pelosta. Päätin aktiivisesti suostua ja mennä tilanteisiin, jossa on pakko puhua toisille niin, että kaikki keskittyvät vain minuun ja mun asiaan. Pienen porukan tilanteita on ollut useita ja ne ei enää pelota mua yhtään.

Nyt tammikuussa mulla oli ensimmäinen tilanne, jossa olin selkeästi ihmisten edessä puhumassa, enkä vain osana ryhmää.
Olin uusille, sijaisvanhemmuudesta kiinnostuneille, suunnatussa infossa vastaanottoperhetyön kokemusasiantuntijana.
Todellisuudessa pidän itseäni vielä ihan vihreenä tässä työssä, mutta toki työstä täysin tietämättömiin verrattuna oon asiantuntija.

Tilaisuus kesti kokonaisuudessaan puolitoista tuntia ja mun osuus ehkä kaksikymmentä minuuttia. En voinut valmistautua tilaisuuteen mitenkään, koska mulle sanottiin, että vastailen vain kysymyksiin.

Tänne mentäessä mua ei taaskaan jännittänyt. Odotin, että jännitys alkaisi edellisenä iltana ja en saisi unta. Ei alkanut. No sitten ajattelin, että kyllä se jännitys sitten tulee kun ajelen sinne paikan päälle. Ei tullut. No eiköhän se sitten ainakin tule kun menen sisälle ja sinne huoneen eteen ja näen ihmisiä mun edessä. Ei tullut sittenkään.

Olin tästä todella yllättynyt ja mielissäni. Jännitys on inhottavaa jos se on niin kokonaisvaltaista kun mulla aina on.

Osasin vastata kysmyksiin luontevasti ja mulla oli koko ajan hyvä fiilis. Voin sanoa päässeeni pelosta jo hyvin pitkälle, mutta aika ja tilanteet näyttää myöhemmin, olenko päässyt siitä kokonaan eroon.

Kroissantit mansikkahillolla ja kermavaahdolla oli hyviä, mutta eivät mene perinteisen laskiaispullan edelle.

Tammikuu oli pitkä ja onneksi se on nyt ohi. Helmikuu on mun mielessä viimeinen talvikuukausi, kohta on siis kevät.